sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus


Viitisen viikkoa sitten vietimme ihan tavallista lauantaita. Olin ollut hieman flunssainen ja väsynyt,  tästä syystä päikkäritkin venyivät kolmen tunnin mittaisiksi. Meillä oli tarkoitus lähteä illalla rakkaan ystäväni kanssa paikallisen summer clubin avajaisiin sillä serkkuni oli siellä keikalla. Jälkikäteen täytyy sanoa, että onneksi eteen tuli pari muuttujaa ja suuniteltu illanvietto peruuntui muuten "baarista synnärille" vitsimme olisi ollut hyvin lähellä toteutua :) Tuolloin kyllä peruuntuminen harmitti.

Heräsin siis lauantai-sunnuntai välisenä yönä klo 01 siihen, että jotain lorahti housuun. Tiesin heti, että se olisi lapsivettä. Raskausviikkoja tässä kohtaa oli 38+1. Olin itseasiassa asiasta aika innoissani, sillä Luukaksen syntyessä en lapsivesien menoa huomannut missään vaiheessa. Lapsivettä tihkusi hieman koko ajan ja jännittynein mielin kävin herättämässä miehen. Supistuksia ei kuitenkaan ollut ja vähän kysymysmerkkeinäkin pohdimme, että mitäs nyt? Päätin soittaa synnärille jossa ohjeena oli tulla näytille. Näin kuulemma menetellään aina jos lapsivesi on mennyt, mitään kiirettä ei kuitenkaan tarvitsisi pitää kunhan ennen aamua tulisimme. Soitimme miehen vanhemmille ja pakkailin siinä sairaalakassia kaikessa rauhassa.

Klo 04 suuntasimme sairaalalle, jossa otettiin käyrät yms, ei vieläkään supistuksia. Jouduin kuitenkin jäämään sairaalaan tarkkailtavaksi ja mikäli synnytys ei luonnollisesti käynnistyisi niin maanantaina se käynnistettäisiin. Mies lähti kotiin nukkumaan ja itsekin sain onneksi unen päästä kiinni. Koko sunnuntaipäivä menikin odotellessa mitään kun ei tuntunut tapahtuvan...


idtyttö

Siinä iltapäivästä koin kuitenkin muutaman, harvan eikä niin kovin kivuliaan supistuksen. Luukaksestahan en myöskään kunnon supistusta kokenut missään vaiheessa, ennemminkin sellaista jatkuvaa mekkamaista & jomottavaa särkyä.
Kuudelta sunnuntai-iltana pyysin lupaa käydä kotona hakemassa ipadia ja joitakin muita tavaroita, aika sairaalassa alkoi käymään todella pitkäksi. Sain tähän luvan ja miehen kanssa lähdimmekin heti matkaan. Tämän kotikäynnin aikana supistuksia tuli yhä useammin ja ne alkoivat olla jo kipeitäkin. Sairaalaan tultua otettiin taas käyrää ja supistuksia tuli vähän miten sattui kuitenkin jotain oli vihdoin tapahtumassa.

Koska nämä supistukset olivat jo kipeitä halusin kokeilla ammetta, jonka Luukaksesta koin todella hyvänä kivunlievityksenä. Siinä seitsämän jälkeen pulahdinkin  veteen, mutta hyvin pian sain huomata ettei tuo vesi tällä kertaa vienytkään sitä kivun terävintä kärkeä pois. Totesin kätilölle ettei vedestä ollut minkäänlaista apua kipeisiin supistuksiin. Tässä kohtaa supistukset olivat jo kipeitä vaikka kätilö totesi minun olevan vain sentin auki. Muistelin ensimmäistä synnytystä jossa koin samanlaista kivun tunnetta siellä avautumisvaiheen loppupuolella! Pohdin jo tässä kohtaa epiduraaliakin, mutta suostuin hieman skeptisenä kokeilemaan ilokaasua, viimekerralla siitä ei ollut hyötyä. Aluksi tuo ilokaasua laitettiin tulemaan hiljalleen ja kätilön mukaan sitä voitaisiin nostaa mikäli tarvetta. Hyvin pian mies sai kuitenkin soittaa kätilön takaisin sillä ilokaasusta ei ollut koveneviin supistuksiin mitään vastetta. Muistan ajatelleeni & tsempanneeni itseäni ajattelemalla, että tämä on viimeinen kerta kun tämä tarvitsee käydä läpi :) 
Tässä kohtaa kätilö taisi laittaa ilokaasun tulemaan täysillä ja totesin vain ettei mitään apua. En tiedä oliko se vain minun tunne, mutta minusta kätilö näytti hieman epäilevältä. Mietin, että ajatteleeko hän minun olevan joku kauhea valittaja joka ei kestä minkäänlaista kipua, kaikkea sitä mielessä liikkuukaan!




IMG_8007


Supistusten rinnalle oli noussut aivan uudenlainen tunne, aivan kuin tekisi mieli ponnistaa. Kysyin kätilöltä, että voiko tässä kohtaa jo tulla ponnistamisen tarve, olinhan kuitenkin n. tunti sitten ollut vasta 1cm auki!
Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi ettei epiduraalia voida enää laittaa sillä olin täysin auki ja vauvan  pää tuntui jo. Minulta meni tovi jos toinenkin sisäistää tosiasia, että vauva oli jo syntymässä ja uskomatonta kyllä, mutta meidän neitimme syntyisi vielä sunnuntain puolella!
Tästä siirryinkin jakkaralle ja ponnistusvaihe alkoi. Ponnistusvaihetta kesti noin vartin kunnes pienen pieni prinsessamme syntyi ja kuulimme ensimmäisen parkaisun < 3 Maailman paras hetki!
Lapsiveden menosta syntymään meni 21tuntia, mutta varsinainen synnytys tapahtui hieman alle kolmessa tunnissa. Neitokaisemme siis kirjaimellisesti syöksyi tähän maailmaan! 


Tämä synnytys oli aivan erilainen kuin Luukaksen. Täytyy sanoa, että onneksi en tiennyt mitä oli luvassa. Molemmista synnytyksistä minulle on jäänyt kuitenkin pääosin hyvä mieli. Luukaksen synnytys oli monella tapaa helpompi tai ainakin kivuttomampi. Tytön synnytyksessä taas tunsin supistukset ja sen ponnistamisen tarpeen, jolloin osasin itsekin työskennellä määrätietoisemmin. Niin tai näin liikaa ei pidä jäädä vatvomaan "epäonnistumisia" lopputulos on kuitenkin se tärkein!
Meitä on siunattu kahdella, täydellisellä ja ihanalla lapsella! Ja kyllä, kävisin koska tahansa molemmat synnytykset uudelleen läpi.




Mitä mietteitä synnytys teissä herättää? Poikkesivatko sinun muut synnytykset ensimmäisestä vai ovatko ne noudattaneet samaa kaavaa?

7 kommenttia:

  1. Nopsa homma :) ja onnea vauvasta!!
    mua supiseli koko viimeyön, ja tämän aamun. Synnytys merkittiin käynnistyneeksi 13:45 kun kalvot puhkaistiin, ja poika syntyi 15:27, lääkärin tökkiessä samaan aikaan mua neulalla selkään. Puudutetta en koskaan ehtinyt saada, vauva syntyi kun käännyin kylkiasennosta selälleni :) saas nähdä onko tyypillä jatkossakin kiire, kun kerran oli kiire syntyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3
      Onpas siellä tosiaan ollut vauvalla kiire! :)
      Onnea paljon!

      Poista
  2. Onnittelut vaavista ja tosiaan nopsasta synnytyksestä :)

    Minulla kaikki kolme synnytystä ovat olleen aivan erilaisia. kakkonen jo siitäkin syystä, että se oli sektio. Yhteistä ensimmäiselle ja kolmannelle oli, että kumpikaan ei käynnistynyt itsestään, vaan käynnistettiin tipalla + puhkaisemalla kalvot.
    Sinänsä ensimmäinen oli vaikein, en oikein osannut ollenkaan ponnistaa oikein, vauva sahasi edestakaisin ja yli tunnin ponnistusvaiheen jälkeen piti ottaa imukuppi avuksi - vauvan sydänäänet menivät aina vähn vinksin vonksin kun yritin ponnistella ja valitettavasti imukuppi sitten vei sen oman kontrollin ihan kokonaan pois ja teki kyllä aika roisia jälkeä :(
    Kolmosen kanssa sitten taas olin ihan tilanteen herra, jos näin voi sanoa. Kolmannen kanssa ponnistusvaihe kesti kaikkineen about 12min, eli se oli nopeaa toimintaa!
    Sektiosta minulla ei ola kuin hyvää sanottavaa, se sujui upeasti ja toivuin hyvin - huomattavasti paremmin kuin ensimmäisestä synytyksestä.
    Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi ei tiedä, miten se homma menee, eikä sitä kannata niin suunnitellakaan, kun aina voi tulla - ja tulee - jotain yllättävää.

    Ihania vauvantuoksuisia päiviä teidän perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! <3

      Itsekin näin jälkikäteen ajateltuna olin ensimmäisessä synnytyksessä paljon enemmän ns hukassa kuin tässä toisessa. Jännä sinänsä kun on tässä muiden tarinoita kuunnellut niin monella se toinen synnytys on ollut jopa vaikein. Mutta kuten sanoit niin eipä niitä synnytyksiä kannata etukäteen kauheasti suunnitella tai ainakin tiedostaa sen ettei ne suunnitelmat aina välttämättä toteudu..

      Ihanaa loppukesää sinulle!

      Poista
  3. Tätä oli todella koskettavaa lukea. <3 Teillä on kaunis pieni tyttönen. <3

    VastaaPoista
  4. Olipas mukava synnytyskertomus!
    Lähes tulkoon kaikki mitä olen lukenut, ovat olleet jotain aivan kamalia ja saaneet miettimään uskaltaako sitä koskaa hommata lapsia, mutta palautit uskoni tähän asiaan!

    VastaaPoista